Terapiatalleilua

Mulla on nyt kesä. Piste. 

...asiaa toki hieman vaikeuttaa se, että mulla olisi vielä tenttejä suoritettavana ja koulujuttuja tehtävänä... Pitäisi kai olla kiitollinen opiskelupaikasta arvostetussa kauppakorkeakoulussa, mutta kun vaan ei pysty niin ei pysty. :D Muilla yliopistoilla lomailut ovat oikeastaan alkaneet jo toukokuun alussa, mutta meillä on tällainen erittäin onnistunut kokeilu, että "pistetään opiskelijat kärsimään ihan kesäkuun nurkille asti ja katsellaan kenellä riittää motivaatio"...

Mutta itse asiaan: tallilla olo on kyllä niin uskomaton henkireikä. Takaraivossa ahdistaa tekemättömät harjoitustyöt ja rästiin syksylle jäävät tentit, mutta tallin tuoksu, lempeän hiljainen alkukesän iltapäivä, tyytyväisinä tarhassa häntäänsä huiskivat hevoset ja iloisesti vastaan jolkottelevat tallikoirat saavat kaikki huolet katoamaan mielestä hetkessä.

Tallilla ehkä jotenkin pääsee irti todellisuudesta. Kaiken huipuksi meidän tallilla on ihan maailman paras porukka - siellä voi olla täysin oma itsensä peittelemättä mitään. Monesti olen miettinyt, että millaista elämä olisi ilman hevosia? Millä sen kaiken vapaa-ajan täyttäisi? Olisinko onnellisempi vai onnettomampi? Tottuisinko niin sanotusti normaalien ihmisten elämään?

Hyvä esimerkki tallin ja hevosten tärkeydestä on viime keväältä pääsykokeisiin lukiessani. Kun paahdoin 8-10 h päivässä pääsykoekirjojen parissa, niin en usko, että olisin enää järjissäni tai tässä kirjoittamassa, jollei mulla olisi ollut mahdollisuutta päästä päivän päätteeksi hevostelemaan. Pari ekaa kuukautta meni niin, että heti tallille päästyäni ahdistus ja stressi helpotti. Viimeiset parisen viikkoa ennen pääsykoetta olivat kaikista pahimmat. Muistan, kun tallille ajaessani ajattelin, että pitäisikö pysäyttää auto tien sivuun ja hetki vain hengittää - mielessä kävi, että kykeneekö sitä oikeasti ajamaan perille asti. Niinä päivinä edes touhuilu Akun kanssa ei saanut ahdistusta talttumaan, vaan vasta 20 minuutin ratsastuksen jälkeen olo helpotti.

Oli sitten ahdistus, stressi, suru tai murhe (niinkuin Jilla blogissaan kirjoitti), hevoset ovat se tukipilari, kantava voima ja henkinen tuki vaikeina aikoina. 

Olen aina sanonut, että nautin Akun (ja toki muidenkin hevosten) seurasta valtavasti, koska se on niin mutkaton ja rehellinen. Jos herraa ottaa päähän, se näyttää sen. Jos se taas on tyytyväinen, se näyttää sen. Hevoset harvemmin peittelevät asioita, patoavat vaikeita aiheita tai valehtelevat - toisin kuin ihmiset.

Alla tämän päiväiset kuvat tallilta. I-h-a-n-a kesä.

Jäi kiinni itse teossa! Näin sitä kurotellaan ruohonkorsia ja hangataan harja pois puolesta niskasta...

Parin päivän ikäinen Kipunan Onni osaa jo tärkeimmät kuviot. ;--)

Sunnuntaina suuntaamme Jokelaan seurakoulukisoihin. Ohjelmana on FEI:n CCI/CIC* A-kenttäkilpailuohjelma. Huomenna on mahdollisesti vielä valmennus ja todennäköisesti menemme lauantaina vain hyvän mielen maastoon ja toivomme, ettei sunnuntaina ole ihan superhelle tai vaihtoehtoisesti superukkonen.