Toiveaihe: Akun ruokinta

Akun ruokinta

Akun ruokinta on hyvin yksinkertainen. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi moni menee niin sanotusti muodin mukana ja ämpäriin tungetaan ties mitä kaikkea "todella tarpeellista" miljoonista eri purkeista. Luonnossa hevonen syö ruohoa ja juo vettä - that's it. Suomessa hevonen ei kykene syömään sitä, mihin sen elimistö on aikoinaan rakentunu, joten jollain tapaa asiaa pitää kompensoida. Mutta oma näkökantani on se, että niin hevosten kuin ihmistenkin ravinnonsaannissa markkinointi, mainonta, huhupuheet ja trendit vaikuttavat ihan liian paljon. Ihmisillä tämä ilmenee helposti median välityksellä: ei ole kauaakaan aivan hullusta karppausbuumista. Nyt leivän myynti on taas kasvanut ja ihmiset tuntuvat unohtaneet koko ilmiön.

Mutta aiheeseen - mitä Aku siis syö? Heinää ja kauraa. Siinä ne tärkeimmät. Aku saa noin neljä litraa kauraa päivässä, ja itselläni on tapana antaa valmennusten jälkeen vielä yksi ylimääräinen litra. Tällä hetkellä treeneissä käymme jatkuvasti mukavuusalueen ulkopuolella ja Akulta vaaditaan enemmän kokoamista, enemmän voimaa ja enemmän jaksamista. Tämä kuluttaa, joten energiaa pitää saada kunnolla (vaikka Akulla on ihan omasta takaa sitä vararavintoa, josta rakentaa lihaksia ;) ). 

Heinän ja kauran lisäksi Aku saa iltaisin Chevinalia ja nivelten hoitoon mitan Synequinia (on muuten aivan loistava valmiste! Kallis kuin mikä, mutta ainut mikä oikeasti tehoaa). Sillon, kun itse käyn tallilla, laitan lisäksi Black Horsen kilpahevosten täydennysrehua (kivennäis-, vitamiini- ja valkuaisvalmiste) ja valkosipulia. Ja tietenkin iltaruokiin kuuluu monta monta porkkanaa!

Akun omistaja on tosiaan eläinlääkäri, joten luotan hänen näkemykseen siitä, mitä hevonen oikeasti tarvitsee ja mikä on ihmisen ihan omaa höpöhöpö-ajattelua. Toki Aku on suomenhevosena erittäin hyvä rehunkäyttäjä, joten sama kombo ei esimerkiksi jonkun puoliverisen kanssa toimisi ollenkaan. Ja jokainen hevonen on tietenkin yksilö ja ravinnontarpeet vaihtelevat paljon. Kuitenkin tällä on menty, ja tulokset ovat hyviä - lihaksia on tullut, Aku on pirteä, energinen ja hyvinvoivan oloinen.

Ainoa ongelma tällä hetkellä on kauran runsas läpitulo. Mutta tähänkin syy on selvillä: Aku on ihan hirveä ahmatti! Herra saa enemmän kauraa kuin tallin muut hevoset, mutta on silti ensimmäinen, joka saa iltaisin pöperönsä syötyä (ja korvat luimussa kehtaa vielä vaatia lisää). Se siis ahmii osan kauroista pureskelematta. Kokeilimme tänään silputa heinää ja porkkanoita kaurojen joukkoon, jotta sen olisi pakko pureskella. Tämä ainakin näytti toimivan, joten katsotaan miten jatkossa kauraa tulee läpi!

Nyt, kun kisakausi alkaa uhkaavasti lähestyä, kauppalistalla on taas elektrolyytit Akulle. Mikäli osaatte suositella jotain erityistä, niin vinkkejä otetaan erittäin mielellään vastaan! :)

Aku the sottapytty - herran ateriointi ei ole sieltä siisteimmästä päästä. ;)

Iran ruokinta

Halusin vastapainoksi nostaa vielä esille ratsukon toisen puoliskon, ratsastajan, ruokinnan. Aina puhutaan hevosen ruokinnasta, hevosen lihashuollosta, hevosen terveydestä jne... mutta erittäin oleellinen asia - ratsastajan terveys - pääsee hyvin usein unohtumaan. 

Vaikka hevonen olisi elämänsä kunnossa, sillä ei ole mitään väliä, jos ratsastaja on jumissa, huonossa lihaskunnossa, ei pysy tasapainossa tai jaksa oikeasti ratsastaa. Varsinkin Akun kaltaisen, ison ja massavan, hevosen ratsastajana olen todellakin ymmärtänyt asian - jos itselläni ei ole vatsalihakset kunnossa tai energiataso tarpeeksi korkealla, ei kokoamisesta tule mitään ja ratsastamista voisi kutsua lähinnä hevosen kevyeksi liikutteluksi.

Pyrin pääsääntöisesti syömään mahdollisimman terveellisesti (olen silti ihan mahdoton karkkihiiri!). Vaikka tällä hetkellä opiskelenkin, niin en halua tinkiä ruoasta tai sen laadusta. Lisäksi, kun olen tällainen tuulesta temmattu tikku, minun tulee huolehtia, että saan tarpeeksi energiaa jaksamiseen. Tärkeintä on syödä tarpeeksi proteiinia, tarvittava määrä hiilihydraatteja ja paljon vihanneksia ja hedelmiä - monipuolisesti ja terveellisesti. Syön myös d- ja b-vitamiinia purkista, sillä d-vitamiinin saaminen on täällä Pohjolassa mahdollista ainoastaan purkista, kukaan ei kykene ahtamaan naamariinsa niin paljon kalaa, että tarve tulisi sitä kautta täytettyä. 

Kolme tuntia uunissa hautunutta karjalanpaistia ja itse tehty perunamuusi. Nam!

Iltapalaksi hedelmäsalaattia, kauraleipiä juustolla, kurkulla, paprikalla ja basilikalla sekä dippivihanneksia.

Jokaisen valmennuksen tai rankemman omatoimisen treenin jälkeen juon palautusjuomaa. Olen ostanut Fitnesstukusta Recovery Pro -palautusjuomaa. Siitä noin puolet on hiilihydraattia ja puolet proteiinia. Olen itseni kohdalla todennut, että se banaanin syöminen ei vain yksinkertaisesti riitä kattamaan treeneistä palautumista. Ja voin kertoa, että tuon käyttämisen jälkeen eivät jalat ole olleet hapoilla valkkujen jälkeisinä päivinä! Suosittelen lämpimästi jokaiselle vähän vaativammin treenaavalle. 

Toiveaihe: Mistä kaikki lähti?

Kiitos Jillalle ehdotuksesta. :) Tässä siis tarina siitä, miten minun ja Akun kohdalla kaikki alkoi.

Toukokuussa 2012 menin Leevin omistajan mukana katsomaan hänen 3-vuotiaan suokkiruunansa ratsutusta Onnemaahan. Muistan siellä katselleeni Pikoa, sen ihanaa paksua otsaharjaa ja tummia silmiä, ja miettineeni, että voi luoja mikä satuhevonen! Akusta muistan vain sen, että sitä kehuttiin upeaksi suomenhevoseksi, joka on kilpaillut edellisen ratsastajansa kanssa kansallisella tasolla koulua ja tekee piaffin alkeet omistajansa kanssa. Päällimmäinen ajatus oli "vau".

Tuohon aikaan vuokrasin vielä edellistä vuokrahevostani, jonka kanssa yhteistyötä kesti jopa kuusi vuotta. Mutta olen sitä mieltä, että kaikella on aikansa. Sen luvun elämästäni oli tarkoitus loppua, jotta toinen voisi alkaa. Muutama viikko Onnenmaassa käynnin jälkeen tuli soitto, joka ratkaisi kaiken. Akun ja Pikon omistaja Satu ottaisi minut mielellään kokeilemaan hevosiaan, ja jos kaikki menee hyvin, voisin alkaa ratsastamaan niillä. 

Ensimmäisenä kokeilin Pikoa, jonka kanssa hommat toimivat. Pikon jälkeen oli myös Akun vuoro, ja fiilis oli huikea. Niin herkkää, pienestäkin avusta tai painon vaihtamisesta toimivaa hevosta en ollut vielä koskaan ratsastanut. Ratsastelin molempia aina, kun niiden omistaja ei ehtinyt. Hullaannuin täysin Onnemaan tilaan, sen kaikkiin eläimiin alpakoista kyyhkysiin ja rentoon meininkiin. Tallilla ei ollut muuten ulkopuolisia hevosia, paitsi vierailevina tähtinä M. Machin asiakkaiden koulutettavia ja tilapäisesti viipyviä myyntihevosia. Pikku hiljaa aloin tutustua myös muihin tallilla käyviin ihmisiin, jotka ovat nyt osoittautuneet aivan upeiksi tyypeiksi. Meillä on mahtava pieni porukka, jonka kanssa tästä harrastuksesta on ilo yhdessä nauttia.

Ensimmäisiä kertoja Pikolla, heinäkuu 2012

Ehkä kuitenkin ratkaisevin seikka oli se, kun poitsujen omistaja pyysi minut mukaan S. Aminoffin valmennukseen. Aloin käymään samalla valmennustunnilla Piko ratsunani, ja jossain vaiheessa kokeilin mennä myös Akulla. Valmentajan kokemus ja ammattitaito oli henkeäsalpaavaa. Edelleen mietin, miten ihmeessä valmentaja voi tietää ympyrälläni ulkojalkani asennon ja osaa kehottaa korjaamaan sitä? Näkevätkö hyvät valmentajat ihmisten ja hevosten lävitse? 

Kesä alkoi kääntyä syksyyn, ja fiilis sen kuin parani. 

Ensimmäinen startti Akun kanssa oli Lahdessa 25. elokuuta aluekisoissa helppo b -luokassa. Toinen tuomari antoi meille 65,4% ja toinen 57,5%. Mielestäni kumpikaan tulos ei vastannut todellisuutta. Innostuksen kipinä sai kuitenkin lisää tuulta purjeisiinsa...

Meininki on kummankin osalta hurjasti muuttunut näistä ajoista, elokuu 2012.

Syksyllä 2012 Satu sanoi, että hän voisi viedä Akun maneesitallille talven ajaksi, jos voisin jatkaa siellä ratsastamista. Siihen aikaan tilalla ei vielä ollut omaa maneesia. Minulle tämä sopi enemmän kuin hyvin, sillä kyseinen talli oli vain viiden minuutin ajomatkan päässä silloisesta kodistani.

Talvi meni maneesitallilla ratsastaessa. Aku ja Piko vuorottelivat pariin kertaan kumpi oli kotitallilla ja kumpi tällä toisella.

Joulukuussa 2012 olin taas valinnan äärellä. Olin ratsastanut poitsujen ohella myös Leeviä - kolme hevosta (ja satunnaiset muut ratsastettavat Onnenmaan tilalla) veivät aivan liian paljon aikaa, enkä voinut kunnolla keskittyä oikein mihinkään. En koskaan aiemmin elämässäni ollut kunnolla valmentautunut, ja nälkä alkoi kasvaa syödessä. Halusin keskittyä yhteen hevoseen ja oikeasti kehittyä, treenata suunnitelmallisesti ja katsoa mihin rahkeet riittävät.

Lähdin ennen joulua kahden viikon lomalle Espanjaan, jossa ajattelin ottaa aikalisän, hieman etäisyyttä asioihin ja miettiä, mitä haluan. Omistajien ja valmentajan kanssa keskusteltuani, punnittuani kaikkia asianhaaroja ja mietittyäni pääni puhki, päätin tehdä valintani: kun tammikuussa 2013 palaisin takaisin Suomeen, jatkaisin täysipainotteisesti Akun kanssa.

"On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina.
Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi."

Tove Jansson, Muumilaakson marraskuu

Siinäpä meidän tarinamme ensimmäiset luvut - toivon mukaan niitä tulee vielä monta lisää. Tämän vuoden tammikuussa tuli siis vuosi täyteen oikeasti yhteistä taivalta. Tuntuu hullulta mutta samalla niin kiitolliselta, miten pitkälle olen nopeasti ilman kunnon resursseja (rahaa ja aikaa) päässyt, ja kuinka paljon olen kehittynyt. Koko aiemman hevoshistoriani olen vain puskaillut, mutta yhtäkkiä hurahdin kouluratsastukseen, aloin silloin tällöin käymään tunneilla ja vuonna 2012 starttasin ensimmäisissä aluekisoissa. Nyt istun tässä miettien menneitä, kirjoittaen ja ihmetellen, kuinka yhtäkkiä tilanne on se, että tällä kaudella tähtäimessä olisi kansalliset kilpailut. 

16.2.2014

Erikoispostaus: ero ihmisen ja eläimen terveydenhoidossa

Olen pitkään pohtinut eläimen ja ihmisen terveydenhoidon eroja. 

Itse olen viitisen vuotta sitten tapahtuneen ratsastusonnettomuuden takia käynyt aikamoisen rumban selkäni takia. Monen on varmasti vaikea kuvitella, minkälainen - välillä surkuhupaisakin - sirkusmeininki koko hoitoprosessi (tai oikeastaan sen puuttuminen) on ollut: terveyskeskuslääkäriä, erikoislääkäriä, röntgenkuvia, yksityislääkäriä, ultrausta, fysiatria, terveydenhoitajaa, hierojaa, kipulääkkeitä, fysioterapeuttia, magneettikuvia, lähetettä, työterveyslääkäriä, olkien kohauttelua, vahvoja relaksantteja, kuntoutusta, kuntoutuksen puutetta, jäsenkorjaajaa, pieniä toivon pilkahduksia, takapakkeja, lisätutkimuksia... Kolme vuotta ehti lantionivel olla sijoiltaan, ennen kuin seitsemäs lääkäri keksi mistä osa ongelmista voisi kiikastaa.

Yksi fysioterapeutti sanoo, että kaikki johtuu siitä, että toinen jalkani on pidempi. Toinen taas kertoo, että vika on varmasti lihaksistossa. Seuraavan mielestä kaikki kivut varmasti loppuvat, kunhan syön särkylääkettä. Eräänkin fysiatrian erikoislääkärin mukaan minussa ei ole mitään vikaa, minkä hän kykeni päättelemään vain molempien käsieni taivuttelulla ja vasaran kopautuksella polveen - ei edes huomannut 10-15cm vinoutta yläkropassa tai lantion epäsymmetriaa. Jonkun mielestä olkapääkivut johtuvat selvästi selän vammasta, ja toinen taas melkein naureskellen sanoo, ettei ne siitä johdu.

Lähete magneettikuviin oli kaiken huippu. Jos kuvat oltaisiin otettu jo viisi vuotta sitten, monet asiat (kuten monesti epäilty selkärankareuma) oltaisiin voitu sulkea heti pois. Mutta ehei, se on niin kallista. Kannattaa mielummin käyttää useita kymmeniä samalla kaavalla meneviä lääkärikäyntejä: mikä on ongelma? onko hoidettu ennen? onko kuntoutettu? noh, jatka jumpaamista ja syö kipulääkkeitä.  Magneettikuvissa ei lievää kulumista lukuunottamatta näkynyt onneksi mitään vakavampaa.

Mutta koko älytön pelleily ja pompottelu kiteytyy seuraavaan: 

Koska työterveyslääkäriltä saatu lähete fysiatrian erikoisklinikalle koskee ainoastaan alaselän selkäkipuja, ei fysiatri vastaa yhteenkään kysymykseeni, jossa viittaan johonkin muuhun kuin selän alueen oireeseen. Jankkaamiseni jälkeen fysiatri luovuttaa ja lataa pyöristyttävän kommentin: "Lähete koskee vain alaselkää, joten en voi ottaa mihinkään muuhun mitään kantaa. Polven oireulun tai pääkipujen takia suosittelen käymään uudestaan työterveyslääkärillä, hän ohjaa sitten uuden lähetteen tänne tai  esimerkiksi neurologille."

Teki mieli huutaa, että eikö kukaan koskaan ole kertonut, että ihminen on kokonaisuus. Pääkivut voivat johtua siitä, että onnettomuudessa kasaan painuneet nikamat painavat hermoja, jotka säteilevät ylös ja saavat niskalihakset jumiin, mikä taas johtaa päänsärkyihin. Miten ikinä ihmistä voidaan hoitaa tai selvittää oireilun syyt, jos kroppa pilkotaan pieniin palasiin ja sokeana muille asioille tutkitaan yhtä tietty asiaa, toinen lääkäri tutkii omaa pikku aluettaan ja kolmas keskittyy johonkin aivan muuhun. Miksi ihmistä ei voida hoitaa kokonaisuutena? Miksei voida avata silmiä, ja laskea vaivatta yksi plus kaksi on kolme? Miksi pitää tuhlata kaikkien aikaa ja muita resursseja, ja tutkiskella yksin ykköstä ja kakkosta, ilman mitään lopputulosta.

Siinä kohtaa vastaanottohuoneessa tuli mieleen, että voi kun olisin hevonen. Jos olisin hevonen, koko härdelliin olisi löydetty ratkaisu jo aika päiviä sitten - joko diagnoosi ja toimiva hoitokeino tai armollinen lopetuspiikki pakaraan "ei tuosta enää radoille ole, raukka vain kärsisi kun ei pääsisi elämään ihmisen elämää".

Eläinlääkärit tutkivat potilaansa kyllä viimeistä turpakarvaa myöten: katsovat hevosta liikkeessä, tutkivat veriarvot, tarkastavat jalat, kaviot, suoliston, yleisilmeen, lihaksiston, eivätkä lähetä kotiin ajatuksella "syötä sille joka päivä buranaa, eiköhän se siitä". Jos ei yhden ammattilaisen pohdinta tuota tulosta, niin otetaan mukaan kollega tai kaksi sekä kengittäjä. 

Rentoa eteen ja alas meininkiä kesän saikkuilun jälkeen.

Jos vielä joudun tutkimuksiin, niin kokeilen olla hevosen tavoin kertomatta mitään. Puren ja vingahdan jos sattuu, mutta muuten annan lääkäreiden ihan itse tutkia ja miettiä. Jos en kerro mitään, niiden ehkä täytyy itse selvittää asiat? Tai sitten laittavat lähetteen pöpilään - ratkaisu kai sekin. ;)

Haaste 1

Ensimmäisen haasteeni sain Eetulta, kiitos! Luistan hieman loppupään säännöistä, sillä en taida enää löytää 11 alle 200 lukijan blogia, jotka eivät vielä haastetta olisi saaneet.

Haasteen säännöt:

- Kerro 11 faktaa itsestäsi
- Vastaa haastajan 11 kysymykseen
- Keksi 11 uutta kysymystä
- Haasta 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa
- Kerro bloggaajille että olet haastanut heidät


Faktat:

1. En ole kateellinen minua paremmille ratsastajille. Tämä on ihmetyttänyt mua jo pitkään, vaikken ole muutenkaan kateuteen taipuvainen. Mutta esimerkkinä: opiskelin laulua 5 vuotta, ja kyllä voin sanoa olleeni (ja olevani edelleen) kateellinen teknisesti taitavimmille laulajille. Ehkä mulla siis on jotenkin terveempi suhtautumistapa ratsastukseen? 
2. Mulla on moottoripyöräkortti ja oma pärrä, Kawasaki Ninja 250R. Prätkällä ajamisesta saa joskus vähän samanlaisia fiiliksiä, kuin ratsastamisesta kovaa maastossa. Olen muutaman kerran yrittänyt jarruttaa moottoripyörällä sanomalla ”ssoo, pptrruu”. Ensimmäisen kerran näin tehdessäni purskahdin semmoiseen kikatukseen kypäräni sisällä, että hyvä etten ajanut motarilla ojaan! Nykyään yritän erottaa hevosen ja prätkän jarrut toisistaan. 
3. Rakastan porkkanoita! Välillä tekee mieli syödä itse kaikki hevoselle tarkoitetut porkkanat. Usein Aku kuitenkin tulee irvistelemään vihaisena ja vaatimaan omiaan, joten tyydyn rouskuttelemaan vain puolikkaan porkkanan.
4. Olen luonteeltani peruslaiska, eli olisin mieluummin tekemättä duunia ja nauttisin vain harrastuksista ja muista mielekkäistä asioista. Kuitenkin joissain asioissa olen hyvin pedantti ja perfektionisti. Esimerkiksi kämppä on jäljiltäni aina todella siivoton, kaikki on levällään, mutta kuitenkin kaikki kouluvihot ja tekstit pitää olla ihan tip top ja en ole tyytyväinen, mikäli jostain kurssista tulee huonompi arvosana kuin kiitettävä. En myöskään koskaan ole tyytyväinen ratoihini, haluaisin antaa kaikkeni radalla ja tehdä niin hyvän suorituksen kuin mahdollista.
5. Täytän kohta 21 vuotta, mutta edelleen roikun auton ikkunassa ja hihkun ”kattokaa, tuol on heppoja!” mikäli näen hevosia tai huudahdan ”heppa-auto!”, jos vastaan tulee auto traikun kanssa.
6. Vihaan talvea. Ja tulen vain enemmän turhautuneeksi, jos alan tähänkin latelemaan syitä. Voitte lukea joitakin ajatuksia tästä postauksesta.
7. Nukkuminen ja syöminen ovat mielestäni ihanaa puuhaa hepostelun lisäksi. Jos olisi mahdollisuus, lekottelisin sängyssä pitkälle aamupäivään ja herkuttelisin kaikilla ihanilla ruoilla!
8. Olen välillä varsinainen Hulda Huoleton, unohtelen asioita ja jos en pidä jotakin asiaa tärkeänä, saatan pitkittää sen tekemistä toista kuukautta.
9. Käyn usein kisoja edeltävänä iltana ohjelman läpi omalla matollani, esittäen itse hevosta, mikä on kyllä aika koominen näky. Kerran pikkuveljeni sattui seuraamaan tilannetta hyvin kummastuneena, ja kysyi epäilevään sävyyn, onko mulla kaikki hyvin.
10. Tykästyin suomenhevosiin vasta noin vuosi sitten. Ja kunnia siitä kuuluu kolmelle suokkipojalle, Hepulle, Pikolle ja Akulle!
11. Minun on tällä hetkellä vaikea kuvitella, että koskaan lopettaisin hevosharrastusta.

Kysymykset:

1. Mikä hevonen on elämässäsi vaikuttanut sinuun eniten?

Vaikea kysymys… Luultavasti entinen vuokrahevoseni, jonka kanssa puuhastelin suunnilleen kuusi vuotta – joka on todella pitkä aika. Kun Harda tuli aikoinaan Suomeen, se pyörähteli ensimmäiset hetket vauhkona ympäri karsinaa, muistan ihastuneeni siihen saman tien. Meni hetken aikaa, ja sattumalta törmäsin hevoseen uudelleen, ja aloin vuokraamaan sitä. Hyvä etten purskahtanut itkuun, kun kuulin, että voisin alkaa sen vuokraajaksi. Olin silloin vasta yläasteella, muistaakseni 14-vuotias. Hardan kanssa opin todella paljon hevosista ja ratsastamisesta, sen kanssa starttasin ensimmäiset aluekisat ja koin mielettömiä onnistumisen tunteita. Tähän asti Harda on kasvattanut mua ratsastajana kaikista eniten.

2. Kuinka suhtaudut hevosten (yli)loimittamiseen?

Typerää touhua, sekä myös vahingollista hevoselle. Ymmärrän hevosen loimittamisen vesisateella, kovilla pakkasilla ja jos hevonen on klipattu. Joka paikassa (varsinkin Saksassa, jossa hevosilla oli sisällä kaksi/kolme toppaloimia päällekkäin) kuitenkin näkee yliloimitettuja hevosia, joilla oikeasti on kuuma kaiken sen viltin ja toppauksien alla – ja se altistaa pahasti iho-ongelmille. Ja vaikka olisi kuinka hyvin istuva loimi tahansa, se hankaa aina, ja hevosen on kivempi olla ilman loimea (jos on mahdollista valita).

3. Oletko koskaan ratsastanut islanninhevosella? Mitä pidit?

En ole ihan varma. Minulla on pieni epäilys, että ensimmäisellä tallilla, jossa kävin ratsastustunneilla, olisi ollut islanninhevonen nimeltä Omppu. Olin siis tuolloin 6-7-vuotias. Sen muistan varmasti, että Omppu oli kaikkien suosikki, mutta rodusta en nyt mene vannomaan. Mutta ehdottomasti haluaisin kokeilla! Kaikki issikkavaellukset yms. kuulostavat ihan mielettömiltä jutuilta, joita ehkä joskus pääsen kokemaan.

4. Oletko koskaan menettänyt aivan täysin malttiasi hevoshommissa ja lyönyt hanskoja tiskiin?

Hhmm, tämä on myös aika kiperä kysymys. Oikeastaan en. Kuitenkin tulee mieleen hetki, kun lastasimme kesällä kaverini hevosta traikkuun (terveisiä vain :D). Hirveä helle, paarmat puree ja lastaamme hevosta melkein kaksi tuntia… Siinä vaiheessa alkoi nyppiä ja pahasti. Mutta hevonen saatiin koppiin ja kaikki päättyi lopulta hyvin. Mutta koskaan ei ole tullut tunnetta, että nyt nää hommat saa loppua, en jaksa enää. Luulen, että aikoinaan ”hevoskärpänen” puraisi sen verran syvät jäljet, ettei tästä hommasta hevillä päästä irti – ei vaikka olen selkänikin hajottanut. :)

5. Kuinka päädyit aloittamaan ratsastuksen? Milloin?

Ensimmäisiä kertoja päädyin hevosen (lue: shettiksen) selkään noin parin vuoden iässä, kun ratsastajatätini istutti minut ponin selkään. Luulen, että siitä se kaikki sitten lähti. Kävin lapsena ratsastamassa mökkimme lähistöllä olevalla maatilalla. Vanhempani eivät siis ole minkään tason hevosihmisiä, mutta ensimmäiselle luokalle mentyäni he päättivät laittaa minut iltapäiväkerhotätini pitämille ratsastustunneille. Suunnilleen saman ikäisenä (ehkä 7-vuotiaana?) olin ensimmäistä kertaa viikon hevosleirillä - palasin sieltä kuulemma niin onnellisena kuin voi vain pieni tyttö palata, ja nukuin makoisat  15 tunnin yöunet. Saman porukan kanssa leireiltiin vuosien ajan, ja mahtavaa oli koota pari vuotta sitten ydinporukka kasaan, ja pitää meidän kesken ”heppaleiri” samoissa maisemissa. 

6. Millaisilla talleilla olet pyörinyt? Millaisista talleista pidät eniten?

Olen ollut useammassakin isommassa ratsastuskoulussa, mutta suurin osa hevoselämästäni on kulunut pienellä yksityistallilla. Yksityistallissa on omat hyvät puolensa: voit vapaasti pitää hevosta irti käytävällä, eikä kukaan puutu asiaan tai tule kauhistelemaan. Voit mennä humpsutella, ilman, että kukaan kyyläisi tai arvostelisi sen enempää. Mutta täytyy sanoa, että vaikka pelkäsin vuosien tauon jälkeen tulla isolle tallille (siis sinne missä Aku tällä hetkellä on), niin pelkoni osoittautuivat ihan turhiksi. Pidän todella nykyisestä tallista ja ihmisistä siellä.

7. Oletko koskaan saanut houkuteltua ei-hevosihmistä hevosharrastukseen mukaan?

Olen saanut joitakin kavereitani ja perheenjäseniäni hevosen selkään, mutta kukaan ei vielä ole kunnolla aloittanut harrastusta ansiostani. Kaikkia on tosin hymyilyttänyt jälkeenpäin. :)

8. Kilpailetko tavoitteellisesti, vai kilpailetko lainkaan?

Voisin kuvailla itseäni tavoitteellisesti kilpailevaksi harrastajaksi. Viime aikoina minulle on iskenyt ihan mieletön kilpavietti ja kehittymisen tahto. Odotan innolla kevään ensimmäisiä kisoja, jolloin saan (toivonmukaan) nähdä, millä tasolla sitä mennään – kilpailutilanteet eivät koskaan ole verrattavissa valmennuksiin. Ensi kauden tavoitteena on päästä kilpailemaan helppo a –luokkia Akun kanssa.

9. Pystyisitkö kuvittelemaan elämääsi ilman hevosia? Millaista se olisi?

Olen monesti miettinyt, mitä tapahtuisi jos nyt lopettaisin koko heppailun. En kuitenkaan koskaan ole edes turhautuneena harkinnut koko asiaa. Todella vaikeaa kuvitella! Kai olisi pakko etsiä jotain muuta sisältöä elämääni ja vastinetta kaikelle sille rahalle, joka uppoaa valmennuksiin ja tarvikkeisiin... 

10. Hehe, pakkokysymys: tunnetko paljonkin miehiä/poikia hevospiireistä? 

Aika vähän. Nykyiseltä tallilta kuitenkin löytyy pari poikaa ja sitten pari isää, jotka ovat mukana lapsiensa harrastuksessa. Tietenkin mieskengittäjiä, -valmentajia ja -kouluttajia tunnen jonkun verran. Mutta esimerkiksi Espanjassa ratsastus on hyvin pitkälle miesten harrastus.

11. Milloin sinua on nolottanut hervottomasti hevosten kanssa?

Mä en hirveän helposta nolostu, sillä tykkään sekoilla ja joskus jopa hämmentää ihmisiä. Mutta mieleen tulee esimerkiksi Helsingin reissu, kun Piko päätti alkaa lorottelemaan kunnon lammikkoa keskelle Senaatintoria ihmisten valokuvatessa ja pikkulasten naureskellessa yleisössä… Niin ja sitten aluemestaruuskisat, joissa Aku lysähti täydellisesti radalle tultaessa – se oli jo aika kauheaa, eikä yhtään hauskaa nolotusta. Myös Leevin levade-pukitukset koulukisoissa tuomaripöydän edessä toi poskille vienon punan, vaikka koko jutulle naureskeltiinkin jo kotimatkalla.