perjantai 20. maaliskuuta 2015

Lemppariharjoitukset!

Minkälaisia tehtäviä yleensä teen yksin ratsastaessani?

Käyn silloin tällöin pitämässä pienimuotoisia tunteja kavereilleni, josta sain idean tähän aiheeseen. Jokaiselle ratsukolle on varmasti omat hyviksi todetut tavat toimia, mutta ainakin omasta mielestäni on äärimmäisen mielenkiintoista ja opettavaista kuunnella ja seurata, minkälaisia harjoituksia muut tekevät. Niinpä ajattelin kirjoittaa muutamista meillä eniten käytössä olevista harjoituksista.

Väistöjen eri variaatiot

Alkukäyntien (täysin vapain ohjin kävelyn tai taluttamisen) jälkeen alan pikku hiljaa keräillä ohjia. Akun kanssa väistöt ovat ihan paras tapa saada herra työmoodiin ja hereille, ja lisäksi ne ovat oiva tapa tsekata, reagoiko hevonen molempiin pohkeisiin ja onko se läpi molemmin puolin. 

Teen väistöjä oikeastaan kaikin mahdollisin variaatioin. Teen alkuun pitkässä eteen-alas-tyyppisessä muodossa hyvin loivia väistöjä ja usein myös siksakia, eli väistän ensin toiseen suuntan, suoristan kahden askeleen ajan ja lähden väistämään vastakkaiseen suuntaan. Keräilen käynnin aikana pikku hiljaa ohjia enemmän käsiin ja nostan muotoa. Välillä liioittelen asetusta (tarkoituksena irroittaa sisäohjasta), välillä teen oikein jyrkkää väistöä lyhyin askelin ja joskus taas jumppailen väistöjä asettaen liikkeen suuntaisesti (pitäen liikeradan kuitenkin väistönä, eikä sulkuväistönä), mikä on hurjan hyvä ja irroittava harjoitus! 

Mielestäni kaikista tärkein pointti väistöissä on siinä, että ratsastajan tulee itse määritellä väistön jyrkkyys - hevonen ei saa vain kaatua väistöä läpi. Niinpä harjoittelen usein myös jyrkkyyden säätämistä kesken väistön. Aloitan esimerkiksi loivasti, jyrkennän kulmaa hetkeksi ja sen jälkeen taas loivennan. Tärkeässä asemassa tietenkin väistävän jalan lisäksi on siis myös ulkojalka, joka osaltaan vähentää väistön jyrkkyyttä tai tarvittaessa kokonaan lopettaa sen.

Akulla on hieno ristiastunta ja se tekee väistöt isosti, mutta takapää jää helposti jälkeen ja Aku tykkäisi vaan kaahata väistön läpi. Sen takia teen välillä myös sitä, että kesken raviväistön pysäytän sen, tai lopetan väistön ulkopohkeella ja jatkan suoraan. Mun pitää kokoajan muistaa, että hevonen ei saa livistää väistönkään aikana mihinkään.

Viime elokuulta Porvoon kansallisista, ihan väistön lopusta

Tämän vuoden helmikuulta © Maria Järvinen


Siirtymiset niin askellajien sisällä kuin välilläkin

Siirtymiset, siirtymiset, siirtymiset... Niistä ei varmaankaan voi puhua liikaa? Jos haluan Akun paremmin keskittymään, teen siirtymisiä. Ne toimivat myös hyvin silloin, kun tuntuu, että hevosen sijaan alla kulkee villiintynyt höyryjuna, joka ei meinaa ottaa puolipidätteitä kuuleviin korviinsa. 

Siirtymisiä teen sekä askellajista toiseen että askellajien sisällä. Alkutunnista teen paljon siirtymisiä käynnin sisällä. Ensin vapaasta käynnistä keskikäyntiin, siitä koottuun käyntiin, siitä puoliaskeliin (eli ratsastan askeleen kerrallaan erittäin hitaassa temmossa, parhaimmillaan tuntuu siltä, kuin voisi katkaista liikkeen ja pysäyttää askeleen missä kohtaa vain) ja taas keskikäyntiin tai lisättyyn käyntiin. 
Tuo vaatii ihan äärimmäistä keskittymistä niin ratsastajalta kuin hevoseltakin, jotta pakka pysyy kasassa. Hevosen täytyy pysyä suorana, kahdella ohjalla, kevyellä tuntumalla ja herkkänä reagoimaan nopeasti. Meille tämä on iha huippua treeniä, koska se saa Akun odottamaan mun ohjeita ja kuuntelemaan paremmin sekä samalla pakottaa mut oikeasti keskittymään.

Jos Aku tuntuu (vaihteeksi) kaahottavan, teen isolla pääty-ympyrällä käynti-ravi-käynti -siirtymisiä. Siirryn ihan muutamaksi askeleeksi raviin ja ennen kuin Aku saa "jeeee ollaa hiitillä" -vaiheen päälle, siirrän sen käyntiin. Siirtymisten pitää olla soljuvia ja kepeitä - itseäni auttaa, kun kuvittelen ravin tahdin pääni sisällä ennen kuin siirrän raviin, jolloin mun on helpompi siirtyä heti tahdikkaaseen raviin. Samoja siirtymisiä teen myös käynnistä laukkaan ja takaisin ja ravista laukkaan ja takaisin.


Laakso, aluemestaruudet 2014, keskiravin alusta

Kotona helmikuussa, © Maria Järvinen


Siinäpä muutamat harjoitukset, joita ehkä eniten teen! Tietenkin liikkeitä ja ohjelman pätkiä treenaan myös, mutta tässä vaiheessa keskityn eniten juuri perusratsastukseen. On ihan yhtä tyhjän kanssa treenata vain sulkuja ja avoja, jos perusratsastus ja hevosenhallinta on puolitiessä. Kun perusasiat alkaa olla kunnossa, liikkeitä ei tarvitse edes treenata - ne vaan yhtäkkiä toimivat. Tämän olen esimerkiksi huomannut juuri takareiden kanssa. Vielä joulun aikoihin ne olivat jotenkin hankalia (varsinkin toiseen suuntaan), mutta nyt keväämmällä ne kääntyvät kuin itsestään. Enkä ole edes treenannut niitä! 


Kertokaa ihmeessä omia treenivinkkejänne, niitä on aina mukava lukea! :)

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Kevätkuvia!

Koska tämän viikon ihania kevätkelejä ei voi hehkuttaa liikaa, annetaan mennä vielä kerran: ihanaaa! Auringonpaiste on kyllä tehnyt tehtävänsä: kouluhommat ei maistu ollenkaan, vaan mielummin päivät käyttäisi tallilla ulkona puuhastellen. ;)

Pelto on ollut melko hyvässä kunnossa, joten aurinko houkutteli viikonloppuna pois maneesista ulkoilmaan. Perjantaina takaisin talliin päästyäni huomasin kuitenkin toisen etujalan kengän jääneen matkalle... Aku tiputtelee popojaan hyvin harvoin ja tämäkin tapaus sattui päivä sen jälkeen, kun normaali kengitysväli 6 vk oli mennyt umpeen. Protesti välin venymisestä? :D Kenkääjä saapuu kuitenkin vasta ensi viikon perjantaina, joten viikko joudutaan elelemään kolmella kengällä. Onneksi kavio on hyvässä kunnossa eikä herra reagoi siihen mitenkään, joten päästiin myös lauantaina hetkeksi peltoilemaan. 

Tänään tehtiin vajaan tunnin aamulenkki kävelyttäen, alkuviikko on Aksulle lomaa ja loppuviikosta puuhataan jotain pientä mitä kolmikenkäisenä nyt pystyy. Viikonloppuna sitten taas valmentajan valvovan katseen alle... Kisakauden alkuun on enää kaksi viikkoa!

Tässäpä lyhyet kuulumiset. Ihanat kevätkuvat on ottanut luottokuvaajani Helka. Suuri kiitos niistä!



Taputitaputi :)



Akulle on mennyt treenien opit perille: takajalat alle! :D



torstai 12. maaliskuuta 2015

Hymyssä suin!

Viime viikon turhautumisen sekaisen valmennuksen jälkeen teki todellakin hyvää paeta hetkeksi kaikesta pois. Pipo kypärän alle, kuomat jalkaan ja turpa kohti maastoja - eipä sitä muuta tarvittu. Pitkät hankikahlailut ja täysiä metsässä laukkaaminen sai solmuun kiertyneen pääkopan tuuletettua auki. On ihanaa, kun sekä ratsastaja että ratsu nauttii, ja ennen kaikkea tarvitsee, maastoilua samanlailla.

Maastoilun jälkeen perjantaina Aku tuntui aavistuksen väsyneeltä, eikä ihme, sillä edelllispäivänä painelimme oikeasti aika hurjaa vauhtia menemään. Pohjat olivat metsäteillä kuitenkin aivan loistavassa kunnossa - juuri sopivasti pehmeää lunta, jotta pohja oli tarpeeksi joustava muttei kuitenkaan liian upottava. Perjantaina menin vain kevyesti askellajit läpi ja pyrin pitämään Akun mahdollisimman rentona ja hyvässä tasapainossa.

Lauantaina Akukin vaikutti jo palautuneen, vaikka ratsastajalla tuntui vielä silloinkin sisäreisissä keskiviikkoisen katastrofivalmennuksen ähellys. Rohkaisin mieleni ja yritin uudestaan ratsastaa ohjelman läpi. Lopputulos oli valovuosia parempi kuin edellinen yritys!

Joistain kohti metsää lumi oli sulanut kokonaan

Eilinen valmennus antoi sitten oikein kunnon buustin itseluottamusta. Me oikeasti osattiin! Tarkoituksena oli keskittyä keskittymiseen. Suorittaminen vaatii valtavasti keskittymiskykyä ratsastajalta, mutta yhtälailla ratsun tulee keskittyä kuuntelemaan, mitä ratsastaja siltä pyytää. Kiinnitettiin tähän erityisen paljon huomiota alkaen ihan paikallaan seisomisesta. Mun pitää koko ajan keskittyä ylläpitämään ne raamit, joissa haluan Akun pysyvän. Paikallaan seistessä hevosen tulee kantaa oma päänsä ja mun pitää valvoa ja olla proaktiivinen apujeni kanssa (eli mun pitää kyetä tekemään korjaus ennen kuin hevonen on lähdössä raameistaan, eikä reagoida vasta jälkikäteen hevosen jo ollessa poissa käsistä). Korjausten tulee olla pienen pieniä, niin että niitä ei edes huomaa - muuta kuin siitä, että hevonen pysyy ratsastajan vaatimassa raamissa.

Käynnissä kykenen säilyttämään kaiken ja keskittymään oikeastaan todella hyvin jo. Pystyn säätämään ja nimenomaan hienosäätämään käyntiä, siirtymään vaivattomasti ja huomaamattomasti koottuun käyntiin, siitä pieniin puoliaskeliin ja siitä taas soljuvasti keskikäyntiin ilman, että pakka missään vaiheessa leviää. Tämä sama fiilis toivottavasti saavutetaan jossain vaiheessa myös ravissa ja sen jälkeen myös laukassa, mutta vielä on paljon tekemistä.

Kuitenkin eilen saatiin aikaiseksi erittäin upeaa ravia. Voisin melkein sanoa, että parasta ravia tähän mennessä, mutta en sano, koska tehtiin sitä tarkoituksella hieman alitemmossa. Oman istunnan hallinnan kautta sain ihan älyttömiä fiiliksiä siellä satulan päällä! Aina muutaman askeleen ajan yhtäkkiä tuntui, että olisin "tippunut syvälle satulaan", askeleeseen tuli mieletön jousto ja svengi, Aku keveni entisestään ja pyöristyi ja nousi sään etuosasta asti. Ai että! Ravi oli oikeastaan koko ajan todella hyvää, kintereet alla ja erittäin tasapainoista ja tahdikasta, mutta nämä lyhyet hetket olivat ihan omaa luokkaansa.

Tässä on vielä parisen viikkoa aikaa treenata hevosen hallintaa, jota radalla tulen tarvitsemaan. Aku ei saa kiikuttaa mua kuin räsynukkea pitkin rataa, vaan mun pitää kyetä ratsastamaan se tasapainoon, tahtiin ja rauhaan. Jokainen askel, jokainen asetus ja taivutus, jokainen kulma, jokainen kulmasta ulostulo ja suoristus... Jokainen hetki. Ei varmaan tarvitse pohtia sen enempää, että mihin sitä keskittymistä nyt taas kouluratsastuksessa tarvittiinkin. ;)

Aku suorittaa mentaaliharjoituksia ennen treeniä. ;)

© Maria Järvinen Photography




torstai 5. maaliskuuta 2015

Ei oo helppoa ei

Jos valmennuksen jälkeisenä aamuna herää ja tuntuu siltä kuin olisi jäänyt betonia kuljettaneen rekan alle, tietää ainakin antaneensa kaikkensa. Näihin fiiliksiin heräsin tänä aamuna.

Ollaan koko talvi tehty perustyön kanssa todella tarkasti hommia. Syyniin on joutunut oikeastaan koko perusratsastus: mun istunta, apujenkäytön tarkkuu, oikea-aikaisuus ja nopeus sekä hevosen hallinta. Eilen valmentaja totesi, että homma alkaa olee sen verran hyvin kasassa, että voidaan alkaa ratsastaa ihan kokonaisia ohjelmiakin. Ai voidaan vai? No eilisen räpellyksen jälkeen voisin suoraan painua vaikka alkeistunneille...

Siis on se kumma! Jos rauhassa saan tehdä töitä asioiden parissa, tehdä liikkeet uusiksi, korjata ja parannella, ottaa tarvittaessa aikalisän ja vain keskittyä itse ratsastamiseen, ei ongelmia ole, MUTTA - se kuuluisa ja kohtalokas mutta... Kun mut yhtäkkiä käsketään ratsastamaan koko rata, pakka leviää täysin. En enää istu, Aku hermostuu mun olotilan muutoksesta, jään roikkuman suuhun kiinni, alkaa tappelu, musta tulee hätäinen ja kaiken tämän takia kaikki se rauha, harmonisuus ja tahdikkuus katoaa sen silien tien ja suoritus näyttää siltä, kuin kuolemaa peläten tikitettäisiin mahdollisimman nopeasti rata läpi. Näin kauniisti muotoiltuna.

"Ira, sä osaat kyllä!!" raikasi aika moneen kertaan maneesissa, kun kulmat kurtussa ja ketutuskäyrä tapissa ähisin rataa läpi. No siinähän se onkin. Me osataan kyllä, mutta miksi mä sitten en tee niin? Ongelma ei ole enää tekniikassa: väistöt tulee suorina, vastalaukat on jo suht ok ja takarit kääntyy niin pennin päällä, että katsojat eivät usko enää todeksi. Ongelma on henkinen ja sen sijainti on erittäin hyvin tiedossa - syyt löytyvät kypärän alta.

Mun pitää oppia asennoitumaan kokonaisen ohjelman ratsastamisen samanlailla kuin asennoidun ratsastukseen ylipäätään. Tarkkuutta, rauhaa ja keskittymistä. Liikkeet tulee valmistella, suorittaa rauhassa ja hevosta pitää tasapainoittaa vähän väliä. Mun pitää kyetä säilyttämään oma ratsastus sillä tasolla, mihin tällä hetkellä pystyn, eikä taantua ties mille ö-tasolle.

Ai että tätä itsensä ruoskimisen määrää! :D

Nyt keväällä aletaan hioa juuri ohjelmien ratsastusta, joten toivon mukaan tällaisille epätoivon hetkille voi kesällä jo vaivaantuneesti naurahdella. Treenistähän se vaan on kyse. Tähänkin mennessä oon kyennyt oppimaan asioita paremmin, joten eiköhän tämäkin asia harjoittelemalla parane. Mun pitää myös löytää keino hallita mieleni paremmin juuri ennen ohjelman suorittamista sekä ratkaista, miten pystyn ylläpitämään mielenrauhan koko ohjelman läpi. 

Tänään mennään Aksun kanssa piiiitkälle maastolenkille anteeksipyyntönä ratsastajan eilisen ratsastuksen tasosta... Aku raukka yrittää parhaansa, mutta hämmentyy mun mielentilan muutoksesta, joten tietenkin se reagoi siihen. Kun Aku pistää hanttiin (koska ei se ymmärrä mitä ihmettä mä häsellän siellä satulassa), mä hermostun vielä enemmän. Sitten kiukuttaa ja huulten välistä livahtaa "ku ei tää vaan mee!" vaikka samalla hetkellä, kun lause pujahtaa ulos, tajuan itsekin, että pitäisi kiukutella "ku en MÄ vaan tee". Kaikkea nuo heposet joutuvatkin kestämään!

Säätiedotteita selaillessa alkaa näyttää siltä, että talvi taisi olla tässä. Lumet on hyvää vauhtia sulamassa myös Kanta-Hämeen korkeuksilta, joten taitaa kolmen viikon takaiset hankikahlailut jäädä talven viimeisiksi. 

Kiukkupostauksen loppuun on hyvä laittaa pari hyvänmielenkuvaa piristämään, sillä onhan tämä kaikesta haastavuudestaan huolimatta maailman paras laji!

© Anni N.

© Anni N.