Hammasta purren.

"Kyllä ihminen kaikkee keksii itteensä rääkätäkseen." totesi eilen pikkuveljeni puolimaratonin jälkeen. Ja jep: toiset juoksee maratoneja ja toiset harrastaa kouluratsastusta.

Tässä lajissa saa välillä kokea aikamoista henkistä rääkkiä. Eilen valmennuksen jälkeen oli kyllä mieli niin maassa ja todella vaikea ajatella mitään positiivista. Kun hevonen ei toimi henkisesti tai fyysisesti tai pahimmassa tapauksessa kummallakaan tavalla, niin on hirveän vaikea olla vaipumatta synkeisiin ajatuksiin.

Eilisen turhautumisen jälkeen sain kuitenkin itseni koottua illalla ja asennoitua, että ihan sama. Me mennään huomenna kisoihin ja katotaan miten käy. 

Tänään aamulla fiilikset olivat jo vähän paremmat. Letityksen ja siitä johtuvan kiroilun jälkeen (letitys ei tosiaan ole mun eikä Aksun lempparipuuhaa) oli ehkä ihan hyvä, että kisahoitajani Sari lukitsi mut vahingossa traileriin Akun kanssa viideksi minuutiksi. Siellä tuijoteltiin toisiamme, rauhoituttiin ja mulle teki ihan hyvää vain olla kahdestaan kilpakumppanini kanssa. Sari oli ulkona hieman ihmetellyt, että missä se Ira oikein luuraa, kun pitäisi jo lähteä, kunnes tajusi tulla vapauttamaan mut traikusta. :D

Matkan määränpää oli siis Ypäjän kisaviikot ja senioreille avoin alueluokka helppo A:2. Eilisen katastrofivalmennuksen jälkeen Aku tuntui yllättävän hyvältä verryttelyssä. Otin taas pikaverkan, ensin käynnissä väistätyksiä ja vaadin Akua reagoimaan nopeammin apuihin. Sitten eteen ja alas ravia, keskilaukkaspurtteja ja muutamat epäonnistuneet väistöt. Kisapaikalla ja verryttelyssä fiilis alkoi olla jo ihan hyvä - Ypäjällä on niin kiva käydä kisoissa ja ilmakin oli aivan luksus.

Radalle ratsastin energisessä kevyessä ravissa, jotta Aku ei niin helposti käpertyisi itseensä jännittämään valkoisia aitoja. Hieman se auttoi, mutta silti radalla musta tuntui taas tosi huonolta. Periaatteessa energia säilyi, mutta Aku tosiaan taas käpertyi itseensä ja mulla oli fiilis, että joudun jatkuvasti pumppaamaan hevosta. Se suoritti ja reagoi muuten hyvin, mutta eteenpäin sitä en saanut. Kun joudun tuohon tilanteeseen, niin oma istuntani kärsii, kun en saa sitä vakautetta. Rikkeetön rata ja ihan ok pätkiä. Myönnän kyllä, että oma asenne oli todella negatiivinen, joka varmasti heijastui myös hevoseen. Lisäksi oma epävarmuus heijastuu helposti negatiivisena suhtautumisena: "taaskaan tää ei toimi".

Mutta kaikista suurin ihmetyksen aihe oli meidän tulos. Senioreille avoin alue A Ypäjällä alue/kansallisissa kisoissa kaikkien niiden liitokavioiden joukossa ja vetästiin 61,552% omasta mielestäni huonohkolla radalla ja lopulta sijoituksemme oli 11/32. Ja eipä ollut kuin vajaan prosentin ero, että oltaisiin sijoituttukin!

Olin hieman, että häh. Miten voi radalla tuntua niin karmaisevalta, mutta videolta meno on ihan ok ja prosentteja voisi kuvailla jopa hyviksi ratsukolle, joka on ko. tasolle juuri siirtynyt. Ei ymmärrä. Täytyy vaan treenata omaa henkistä puolta ja oppia tunnistamaan omat maneerit ja reaktiot jännittäessä. 

Unohdin protestilista tallille, mutta hyviä pätkiä oli muun muassa puoliympyrät ja siitä vastalaukat, vapaa käynti ja lopputervehdys, joista kaikista tuli seiskaa. Joku vitonen ja muutama viis puolta, mutta muuten pisteet liikkuivat siinä kutosessa. Rikkeetön rata, mutta ehkä "epäonnistumisen" tunne tulee siitä, kun radalla meno ei ole niin harmonista ja vaivatonta kuin kotona. Ratsastuksen pitäisi olla yhteistyötä ja tanssia eikä toisen osapuolen pakottamista.

Hieman on ristiriitaiset fiilikset, mutta kuitenkin toiveikkaat ja oikeastaan ihan hyvät. Valmentajani rohkaisi, että hammasta purren ja sisulla eteen päin välillä kivistä polkua tallaamaan - sitä polkua on moni muukin joutunut kulkemaan.