Ei oo helppoa ei

Jos valmennuksen jälkeisenä aamuna herää ja tuntuu siltä kuin olisi jäänyt betonia kuljettaneen rekan alle, tietää ainakin antaneensa kaikkensa. Näihin fiiliksiin heräsin tänä aamuna.

Ollaan koko talvi tehty perustyön kanssa todella tarkasti hommia. Syyniin on joutunut oikeastaan koko perusratsastus: mun istunta, apujenkäytön tarkkuu, oikea-aikaisuus ja nopeus sekä hevosen hallinta. Eilen valmentaja totesi, että homma alkaa olee sen verran hyvin kasassa, että voidaan alkaa ratsastaa ihan kokonaisia ohjelmiakin. Ai voidaan vai? No eilisen räpellyksen jälkeen voisin suoraan painua vaikka alkeistunneille...

Siis on se kumma! Jos rauhassa saan tehdä töitä asioiden parissa, tehdä liikkeet uusiksi, korjata ja parannella, ottaa tarvittaessa aikalisän ja vain keskittyä itse ratsastamiseen, ei ongelmia ole, MUTTA - se kuuluisa ja kohtalokas mutta... Kun mut yhtäkkiä käsketään ratsastamaan koko rata, pakka leviää täysin. En enää istu, Aku hermostuu mun olotilan muutoksesta, jään roikkuman suuhun kiinni, alkaa tappelu, musta tulee hätäinen ja kaiken tämän takia kaikki se rauha, harmonisuus ja tahdikkuus katoaa sen silien tien ja suoritus näyttää siltä, kuin kuolemaa peläten tikitettäisiin mahdollisimman nopeasti rata läpi. Näin kauniisti muotoiltuna.

"Ira, sä osaat kyllä!!" raikasi aika moneen kertaan maneesissa, kun kulmat kurtussa ja ketutuskäyrä tapissa ähisin rataa läpi. No siinähän se onkin. Me osataan kyllä, mutta miksi mä sitten en tee niin? Ongelma ei ole enää tekniikassa: väistöt tulee suorina, vastalaukat on jo suht ok ja takarit kääntyy niin pennin päällä, että katsojat eivät usko enää todeksi. Ongelma on henkinen ja sen sijainti on erittäin hyvin tiedossa - syyt löytyvät kypärän alta.

Mun pitää oppia asennoitumaan kokonaisen ohjelman ratsastamisen samanlailla kuin asennoidun ratsastukseen ylipäätään. Tarkkuutta, rauhaa ja keskittymistä. Liikkeet tulee valmistella, suorittaa rauhassa ja hevosta pitää tasapainoittaa vähän väliä. Mun pitää kyetä säilyttämään oma ratsastus sillä tasolla, mihin tällä hetkellä pystyn, eikä taantua ties mille ö-tasolle.

Ai että tätä itsensä ruoskimisen määrää! :D

Nyt keväällä aletaan hioa juuri ohjelmien ratsastusta, joten toivon mukaan tällaisille epätoivon hetkille voi kesällä jo vaivaantuneesti naurahdella. Treenistähän se vaan on kyse. Tähänkin mennessä oon kyennyt oppimaan asioita paremmin, joten eiköhän tämäkin asia harjoittelemalla parane. Mun pitää myös löytää keino hallita mieleni paremmin juuri ennen ohjelman suorittamista sekä ratkaista, miten pystyn ylläpitämään mielenrauhan koko ohjelman läpi. 

Tänään mennään Aksun kanssa piiiitkälle maastolenkille anteeksipyyntönä ratsastajan eilisen ratsastuksen tasosta... Aku raukka yrittää parhaansa, mutta hämmentyy mun mielentilan muutoksesta, joten tietenkin se reagoi siihen. Kun Aku pistää hanttiin (koska ei se ymmärrä mitä ihmettä mä häsellän siellä satulassa), mä hermostun vielä enemmän. Sitten kiukuttaa ja huulten välistä livahtaa "ku ei tää vaan mee!" vaikka samalla hetkellä, kun lause pujahtaa ulos, tajuan itsekin, että pitäisi kiukutella "ku en MÄ vaan tee". Kaikkea nuo heposet joutuvatkin kestämään!

Säätiedotteita selaillessa alkaa näyttää siltä, että talvi taisi olla tässä. Lumet on hyvää vauhtia sulamassa myös Kanta-Hämeen korkeuksilta, joten taitaa kolmen viikon takaiset hankikahlailut jäädä talven viimeisiksi. 

Kiukkupostauksen loppuun on hyvä laittaa pari hyvänmielenkuvaa piristämään, sillä onhan tämä kaikesta haastavuudestaan huolimatta maailman paras laji!

© Anni N.

© Anni N.