Kivistä polkua ylöspäin...

28.5.15

...vaikka välillä tuntuu, että polku jota kulkee, on kasvanut umpeen eikä pieninkään valon pilkahdus yltä esteiden toiselta puolen. Onneksi elämä on opettanut sen verran, että päättäväisyydellä, sinnikkyydellä ja periksiantamattomuudella pahimmastakin ryteiköstä pääse läpi - ja kuinka kevyeltä hetken hengähtämisen jälkeen askel taas tuntuukaan! Tähän on pakko uskoa.

Parin kuukauden ajan on tuntunut, että kaikki menee pieleen. Kun hetkeksikin erehtyy ajattelemaan, että "eiköhän tämä tästä, vaikuttaa jo lupaavalta", niin saman tien iskee nyrkki kasvoihin - kehtasinkin edes kuvitella, että asiat alkaisivat sujua....

Ensin Aku tosiaan taas ontui. Sitä paranneltiin, vatvottiin, ihmeteltiin, kunnes tilanne näytti jo parempaan päin. Siirryttiin kesäksi toiselle tallille, jossa mulla on paljon kavereita, ja hetkeksi alkoi jo hymyilyttää - yhden päin verran. Taas oltiin epäpuhtaita. Epäpuhtauden syyksi selvisi vinossa oleva kenkä, joka revittiin irti. Odoteltiin kengittäjää. Kengittäjä löi irtokengän jalkaan. Meni kaksi päivää ja kenkä irtosi taas. Odoteltiin kengittäjää. Kengittäjä löi kengän kiinni. Kun Aku alkoi vaikuttaa puhtaalta, mulla kosahti kroppa: spasmodinen torticollis eli kierokaula - pää vinksahti toiselle olkapäälle eikä liikkunut mihinkään, suoristamisen yritykset aiheuttivat niin järkyttävää kipua, että päässä heitti ja meinasi oksennus lentää. 

"Mutta! Enpäs missään vaiheessa luovuttanut ja nyt tuntuu, että eiköhän tämä oikeasti tästä. Takana on pari valmennusta ja Aku liikkuu mielettömän hyvin. Käytiin klinikalla kengityksessä, ollaan molemmat saatu hierontaa ja kesä alkaa olla ovella."

Aloitin tämän postauksen jo viikko sitten, ja tuo lainaus oli viimeinen kappale, jonka kirjoitin. Noh, tilanne on taas se, että voidaan palata tuohon aiempaan kirjoittamaani: 

"...kehtasinkin edes kuvitella, että asiat alkaisivat sujua...."

Keskiviikkona piti olla valmisteleva valmennus tämän viikonlopun Korpilahden kansallisiin kisoihin. Aku oli ollut koko ajan ihan sairaan hyvä ja itse olen nyt löytänyt jonkun ihan uuden vaihteen päälle ratsastuksen suhteen. Tulen tallille ja ensiksi ihmettelen Akun hermostunutta alahuulen värisyttelyä. Tokaisin tallikaverillenikin, että miten se nyt noin. Syyn huomasin vasta, kun olin nostamassa oikeaa takajalkaa kavion puhdistamista varten. Akulta lähti koko takapää alta kivusta. Viime viikonloppuna sattunut ampiaisen pisto (johon Aku ei ollut reagoinut mitenkään) päätti neljän päivän jälkeen infektoitua. Koko oikea pakara oli polvea ja nivusta myöten turvonnut ja todella kipeä.

Mietin, että tämä ei voi olla enää todellista. Miten epäreilulta kaikki tuntuukaan. Ensin pidän hevosta pumpulissa ja pistän kaiken ajan ja rahan palamaan, ja lopputuloksena  joka nurkan takaa tulee turpaan niin, ettei henki enää kulje.

Onneksi kylmäyksellä ja varovaisella kävelytyksellä turvotus alkoi laskea. Kipu johtui selkeästi vain siitä, että turvotus oli polven kohdalla ja jokainen samaa kokenut tietää, miten pahalta paine polvinivelessä tuntuu. Nyt turvotus on laskenut hyvän hoidon ja sulfan ansiosta kokonaan pois ja kova pattikin on alkanut sulamaan. Aku liikkuu taas mielellään ja puhtaasti, ja on taas ilmeisen tyytyväinen oloonsa. 

Mitään suunnitelmia en enää uskalla sanoa ääneen. Jos olen vain ihan hiljaa, nöyrä ja huomaamaton, niin ehkä tuo epäonni unohtaa meidät ja ottaa jonkun toisen uhrikseen... Kuinka pitkään voi epäonni pientä ihmistä kurittaa?

Mutta! Ei auta: leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä! Kaikista hankalista asioista huolimatta oon hitsin etuoikeutettu, kun ympärillä on ihania hevosihmisiä tukemassa. Kiitos teille. 

Positiivista on myös se, että kevään kiireet on takanapäin ja nyt on taas aikaa blogin kirjoittamiselle. Loppuun vielä kunnon kuvarykäys viime ajoilta. Kuvat niiltä päiviltä, kun aurinko on päässyt tunkeutumaan tähänkin risukasaan. ;)

28.5.

28.5.

28.5.

28.5.

6.6.

6.6.

6.6.

<3