Uudet tuulet puhaltaa

Noniin. Yli puolen vuoden hiljaiselon jälkeen päätin erinäisten ihmisten painostuksesta herättää edesmenneen blogini eloon. Kaikennäköistä uutta, erikoista, jännää ja jopa totutteluakin vaativaa on näinkin lyhyessä ajassa ehtinyt tapahtua.

Tällä hetkellä hevospoppooseen kuuluu edelleen monitoimiponi Leevi, mutta uusia tuttavuuksia ovat suomenhevosherrat Aku ja Piko. Aku on 10-vuotias kansallista koulua kisannut ruuna, ja Piko taas 5-vuotias, vasta tänä keväänä ratsu-uransa aloittanut lahjakkuus! Molemmat pojat ovat laadukkaita ja hyväliikkeisiä, mutta varsinkin Piko on ällistyttänyt uskomattomalla lahjakkuudellaan ja luonteellaan! Piko tulee tulevaisuudessa varmasti rohmuamaan palkintoja kouluratsastuksessa, mutta poika myös hyppää, kuljettaa luotettavasti pikkutyttöjä maastopoluilla, vetää kärryjä sekä viime viikonloppuna toimi stunttihevosena Keskiaikamarkkinoilla!

Vanhana tuttavuutena, mutta uutena "projektina" on myös Leevin tarhakaveri, 3-vuotias suokkipoika Heppu. Heppu on aivan mainio kaveri, isänä upea Sumiainen. Olin ensimmäinen, joka kiipesi viime syksynä poitsun selkään. Välissä se kävi ratsuttajalla, ja nyt treenataan ratsun hommia kotosalla. Heppu on todella nopea oppimaan ja todella kiltti kaveri ja fiksu nuori, vaikka omaa välillä vähän vekkulin luonteen! Tänäänkin käytiin rymyämässä hieman puskia, vaikka tarkoituksena oli nätisti ravailla ja laukkailla kotitietä pitkin... 

Lauantaina olisi tarkoitus lähteä kisaamaan Lahteen. Jännät paikat, sillä Akun kanssa olemme aika tuore yhdistelmä ja Leevin potentiaali on vasta ihan viime aikoina tullut esiin. Innostuneen odottavaiset fiilikset!

Blogini välikuoleman jälkeisen ensimmäisen postauksen (oliko tarpeeksi epäselvästi ilmaistu?) kunniaksi muutamia kuvia viime ajoilta:

Leevin kanssa peltoilemassa.

"Kato, ilman ohjia!" ;)

Ja jalka nousee!

Tutustuttiin pikkupojan kanssa pelottavaan pressuun!
Ensin ei meinattu millään uskaltaa hurjan pressun lähelle,
mutta lopulta uteliaisuus ja rohkeus vei voiton. :)

Hauskuutta 3-ween kanssa!

Tuulitukka Heppu

Leevi söpistelee!

Ei aina uskoisi, että Pikolla on vasta tänä keväänä alettu kunnolla ratsastaa.

Ilmeilyä :P

Hyvän mielen hetkiä

Keskiviikon maastolenkki, ja Suomen luonto näyttää parhaat puolensa.

Lähteminen tuo kokemuksia, mutta palaaminen saattaa avartaa mieltä vielä enemmän. Kuinka huippua on huomata, että ennen itsestäänselviä asioita alkaaki arvostaa aivan toisella tapaa - todella huippua! Tällaisia tuntemuksia sain tänään irti vuokratammani kanssa. Saksassa kaikki hevoset olivat upeita, suuria, kalliita, kyvykkäitä, klipattuja, vinttikoiramaisen hoikkia kilpureita. Hetken jouduin nieleskelemään järkytystäni, kun tiistaina ensi kertaa menin tallille, ja vastassa oli pieni, talvikarvasta pörröinen ja vatsanalueelta suuresti paisunut pönikkä... Olihan se edelleen oma kultamuru kauniine silmineen, mutta muutamassa viikossa ehtii tottua tiettyyn muottiin. 

Kuitenkin viimeisetkin järkytyksen rippeet karisivat viimeistään tänään. Olosuhteet olivat todella vaatimattomat; kova tuuli ravisutti maisemaa ja riepotteli puita miten sattuu, lunta tuprusi ja kenttä jäässä. Kuitenkin lähdin sisukkaasti tallin viereiselle pellolle ratsastamaan. Jo siinä vaiheessa monet hevoset olisivat tehneet stopin tai vähintään saaneet kunnon kilarit aikaan - mutta eipä tämä neiti! Siellä mentiin avot ja sulut, väistöt ja lisäykset sulassa sovussa, vaikka tuuli ujelsi korvissa välillä siihen malliin, ettei edes omia ajatuksiaan kuullut! Kaiken kruunasi, kun metsän takaa räjähti taivas täyteen ilotulituksia. Tamma katsahti hetken taivaalle, mutta jatkoi hommia niinkuin mitään ihmeellistä ei olisi tapahtunut. Täytyy myöntää, että siinä vaiheessa tipahti ratsastajan leuka maahan... mitämitämitä? Meinasin tikahtua ylpeydestä, eikä muutama ylimääräinen kilo merkinnyt enää mitään. Uskallampa väittää, että jokaikinen kilparatsu, jota Saksassa hoidin, olisi saanut vähintään sydänkohtauksen.

Kaikkea sitä pitääkin itsestäänselvyytenä. Sen takia on hyvä lähteä saamaan hieman kontrastia ja näkökulmia asioihin. Vuokratammani on mahtava pakkaus, josta on iloa niin maastolenkeillä, laitumella söpöstellessä kuin kilparadoillakin. Ei tarvita solariumia tai maneeseja pärjätäksemme (vaikka olisihan se maneesi näillä keleillä aika luksusta ;). 

Loppuun muutama fiilistelykuva. 

Maanantaina Suomeen

Se oli sen pituinen reissu se. Pahoitteluni kaikille lukijoille, jotka olisivat mielellään lukeneet saksalaisen hevostallin elämästä ja erikoisuuksista. Sopimukseen kuului, että koeaikani kestää sen kolme viikkoa, jonka jälkeen päätän haluanko jäädä ja kuinka pitkäksi aikaa. En ala syitä sen enempää erittelemään, mutta päädyin siihen tulokseen, että palaan takaisin Suomeen. Harmillista puolin ja toisin, mutta ehkä parempi näin.

Monet olivat kovin pahoillaan - minä mukaan lukien. Monia työkavereita ja hevosia jään tietenkin kaipaamaan, mutta nopeastihan sitä alkaa uudet tuulet puhaltaa. Kaikesta huolimatta oli mukava palata Suomeen taas yhtä kokemusta rikkaampana. Jatkosta en tiedä. Kutkuttava ajatus, että taas ovat kaikki ovet avoinna. Jäänkö Suomeen, vai lähdenkö muualle ulkomaille?

Viimeisellä viikolla loputkin hevoset kotiutuivat kahden viikon kilpareissulta, eli tallissa päristeli koko 18 hevosen joukko. Siinäpä sitten tutustuin vielä viiteen uuteen hevoseen. Reissu oli ollut hyvä, ensimmäiseltä viikonlopulta oli mukaan napattu monta sijoitusta ja yksi voittokin. Hevoset selvästi nauttivat päästessään vihdoin kotiin ja piehtaroimaan omiin karsinoihin puhtaisiin puruihin!

Muuten viimeiset päivät sujuivat normaalisti. Maanantaina menin vielä aamulla auttamaan talliin ja syöttämään hyvästelyomput kaikille heppasille. Matkalaukun pakkaaminen kävi nyt suuresti helpommin kuin viimeksi (jännä juttu). Lentokone nousi maasta klo 13.45 paikallista aikaa. Välilasku taas Kööpenhaminaan, 6,5h odottelua lentokentällä seuraavaa konetta ja vihdoin Suomessa eilen vähän yli yksitoista illalla. Oli hieman epätodellinen olo - istua auton takapenkillä matkalla kohti kotia ensilumen leijaillessa alas taivaalta.

Lyhyeksi jäi tämä tarina, mutta ehkäpä tulossa on uusia seikkailuita? En ajatellut kokonaan hylätä blogiani, vaikka se edelleen kantaa nimeä Maanantaina Saksaan. Jatkossa suunnittelin kirjoittavani kommelluksistani vuokrahevoseni ja naapuritallin ponin kanssa. Ja eipä sitä tiedä, jos ensi maanantaina suuntana onkin taas joku toinen paikka. Mutta suuren suuri kiitos kaikille lukijoille ja kiinnostuneille, ikävä tuottaa pettymys - mutta hei, sellaista elämä on. ;)