Analysointia

Uskon parempaan huomiseen - kehitykseen.

Olen viime aikoina kovasti pohtinut sitä, kuinka treenit ja kisat on meille (mulle) kuin yö ja päivä. En muista milloin viimeksi meillä ei Akun kanssa olisi toiminut valmennuksissa, etten olisi ollut tyytyväinen, iloinen ja ylpeä löysätessä satulavyötä ja hypätessä alas kävelyttämään hyvän työn tehnyttä Akua. Nyt kun oikeasti mietin asiaa ja palaan ajassa taaksepäin, niin tuskin koskaan? On ollut huonompia päiviä, sellaisia, että Aku on ollut väsynyt tai juminen, mutta koskaan ei ole tunnin jälkeen jäänyt pahaa makua suuhun. 

Vielä talvella mulla oli yksin ratsastaessa suuria ongelmia. Aku juoksi alta pois, paino kädelle, mä turhauduin, Aku hermostu ja kaikki levisi pitkin maneesia pohjaa... Ja nykyään, kun ne huonot hetket on niitä poikkeuksia onnistumisten joukossa, eikä toisin päin, oon tullut siihen tulokseen, että kaikki on kehityksen ansiota - oon kehittynyt sekä ratsastajana että keskittyjänä.

"Jos sä pääset omassa jutussas täydelliseen keskittymisen tilaan, niin sä voitat. Ihan sama kuinka hyviä tai huonoja muut kilpailijat on, koska silloin sä voitat." 

Suunnilleen noin mulle kerran sano eräs henkilö, jolla ei ole oikeastaan mitään kosketusta ratsastukseen. Ensin naurahdin, ja aattelin, että aika mahtipontista ja ehkä jollain tavalla naiivia... Ei taida ymmärtää, että ratsastuksessa on sekä hevonen että ratsastaja, joiden taso ja osaaminen vaikuttaa. Mutta toi ajatus on kytenyt tässä jo jonkin aikaa päässä, ja mitä enemmän sitä ajattelee ja aikaa kuluu, sitä selkeemmäksi ja oikeaksi se alkaa muodostua. Totta hemmetissä mä ratsastan paremmin, kun keskityn. Kun mä en keskity oikein tai oikeeseen asiaan; stressaan ympärillä olevia ratsukoita, mietin mitä noi tuolla kentän laidalla juttelee, kattooko ne nyt mua, näkiköhän ne äskön ton sairaan makeen keskiravin, voi hitto, kun ne nyt kääntyis kattoo, ei tää menee nyt ihan pieleen, pitäiskö vaan lopettaa, miksei tää toimi niinkuin valkussa, paljonkohan kello on, pitäiskö mun treenata tänään rataa vai ei, taas Aku klonksuttaa suutaan, mitä mä tein taas väärin, miksei tää toimi nyt ku kuvaajakin saatiin paikalle... Kun on hetken rehellinen, listaa voisi jatkaa loputtomiin... Ja kuinka typerää tuo on! Ratsastaessa pitäisi keskittyä siihen hetkeen, kuunnella hevosta, kuunnella omaa kroppaa ja miettiä mitä tekee, korkeintaan ajatella seuraavaa kulmaa ja siihen ratsastusta. 

Torstailta.

Ja nyt pääsen siihen seikkaan, mistä uskon kisoissa suorittamisen johtuvan: keskittymiseen. Oon ihan varma, että ongelma on siinä, että mä suoritan. Suorittaminen ei ole sama kuin keskittyminen. Mä en osaa keskittyä kunnolla oikeisiin asioihin verkassa, ja radalle mentäessä mä en ylipäätään osaa keskittyä. Kaikki maailman ajatukset pyörii päässä, ja ratsastamiseen keskittyminen on vain pinnallista - kyllä mä ratsastan, mutta en niin intensiivisesti kuin pitäisi. Mulla ei myöskään todellakaan vielä ole semmosta kokemusta, että sen avulla selviäisin uusista tai vaikeista tilanteista. Kun kaikki menee hyvin, niin meillä ei ole ongelmia, mutta sitten, kun palaset alkavat tipahdella paikoiltaan ja homma uhkaa levitä käsiin, mä en tiedä mitä tehdä. Valmentajan kanssa mulla ei ole ongelmaa, koska silloin hän kertoo, mitä tehdä. Itse asiassa ohjeita tulee jo ennen kuin kaikki leviää, jolloin sinne kuilun pohjalle ei ehditä kokonaan edes tipahtaa - siitä reunalta on apujen ja ohjeiden kanssa helppo nousta ylös.

Kokemusta ja varmuutta mä tarvitsen. Asioita pitää ilmeisesti kokeilla ja oppia kantapään kautta, mikä toimii ja mitä kannattaa missäkin tilanteessa tehdä.

Ja mistä toi tekstin ensimmäinen lausahdus juontaa? Siitä, että reilu vuosi sitten oli suuri haave, että joskus pääsisin starttaamaan aluekisoissa. Ja kun kelaa siitä vielä vuoden taaksepäin, olin normaali puskaratsastaja enkä kouluvalmentajaa nähnykään, joissain seuraestekisoissa starttaillut, ilman mitään tajua siitä, mitä tarkoittaa hevosen takaosan työskentely, kokoominen tai vastalaukat ympyrällä. Pitkälle on tultu siitä.